Luin joulupyhinä Jussi Valtosen palkittua kirjaa He eivät tiedä mitä tekevät*). Koska katselen useimmiten maailmaa osaamisten ja oppimisen kautta, näin teoksessa joitain kytköksiä niihin. Kirjassa neurotieteen professori Joe Chayefski joutuu useampaan otteeseen perustelemaan oman työnsä merkitystä sekä itselleen että muille. Yhdessä kohdassa hän toteaa nuoremman ja kokemattomamman henkilön oivaltaneen jotain, mitä hänen olisi pitänyt oivaltaa kauan sitten. Tunne, minkä Joe kokee, kiteytyy seuraavassa:
"Joku parikymppinen sen varmasti parhaiten tiesi. Tunsi Joen oman tutkimuksen, jonka Joe oli suunnitellut, miettinyt asetelman jokaiseen kokeeseen kahdeksan vuoden aikana, tarkistanut pilottitulosten mukaan, kokeillut eri vaihtoehtoja, tehnyt samat virheet kuin kaikki muutkin kolmekymmentä kertaa, miettinyt kollegojensa kanssa päänsä puhki, aloittanut alusta kun kaikki oli mennyt pieleen."
Tuo nimenomainen kohta sytytti yhden osaamisproblematiikkalampuistani. Syy, että arvostamme niin köykäisesti toistemme, etenkin nuorempiemme, kykyjä, löytyy Joen kokemusmaailmasta. On vaikea hyväksyä, että joku toinen saavuttaa, oppii, taitaa, hoksaa ja tietää lyhyemmässä ajassa, ja ennenkaikkea vaivattomammin ja pienimmin uhrauksin jotain samaa, mitä itse olemme tahkoneet vuosia. Ongelma ei ehkä olekaan itse osaamisen arvostamisessa, vaan sen hankkimisen hinnan epäsuhdassa.
Teknologisen kehityksen vastustus juontunee samasta syystä. Digitalisaatio kaikkineen, nopea informaation liikkuminen ja vaivaton pääsy minkä tahansa tiedon pariin helpottaa huomattavasti ajattelun kehittymistä (?) ja asioiden yhdistelyä. Hoksaamiset ja uuden tiedon (poislukien ehkä absoluuttisen tieteellisen tiedon) synnyttäminen on helpompaa ja sitä tehdään pelottomammin. Lisäksi sen varassa toimitaan rohkeammin kuin ennen. Näin ollen ammatillisten saavutusten ja uskottavuuden kartuttaminen on tietyllä tavalla vaivattomampaa kuin Joen aikalaisilla. Sitä voi olla vaikea niellä. Pahimmillaan se synnyttää katkeruuden muureja, jotka paitsi myrkyttävät työilmastoa, myös heikentävät yritysten kilpailukykyä.
Väitän, (koskapa yhdistelen nopeasti ja rohkeasti hankkimaani tietoa minäkin) että työelämän tärkeää arvostuskysymystä ja erilaisuuden hyödyntämisen potentiaalia on syytä tarkastella syvemmältä kuin pelkkänä ikä- tai sukupolvikuiluseikkana. Kyse on toisen ihmisen noteeraamisesta, kuuntelemisesta ilman nokittamisaikeita.
"Kaikki halusivat keskustella [ja jakaa mielipiteitään], mutta kukaan ei halunnut kuunnella."
Sen sijaan, että menisin helppoon ja kaataisin koko sopan johtajuuden ja asenteiden niskoille, ehdotan, että fokus siirretään kollegiaalisen tuntemuksen ja arvostuksen kohottamiseen. Kun tiedät paremmin, mitä työkaverisi osaa, minkälaisen polun hän on kulkenut ja mitä arvoa voit omaan työhösi häneltä saada, on keskinäinen arvostaminen todennäköisempää.
Loppupelissä palataan aina samaan asiaan. Että olisi vilpittömämpi tahto ymmärtää toista ja toimia yhdessä, jos vaikka erilaisia ollaankin. Nykyajan osaamispaimentolaisilla on nimittäin eri haasteet mitä itsellämme on ehkä ollut, joten niistä ei kannata kilpasille ryhtyä.
Jatkan kirjan lukemista. Pyörrän puheeni sitten seuraavassa blogissa, jos Joe & kumppanit siihen kannustavat.
*) Kirjan lukeneet tietävät, että tällainen sivuanekdootti tarinan kannalta täysin epäolennaiseen yksityiskohtaan tuntuu varsin päälleliimatulta, jopa hupaisalta. Kirjan pääteema on jossain ihan muualla, samoin kuin sen käänteet kaikkineen. Bloggaukseni ei millään tapaa tee oikeutta Valtosen tarjoamalle loistavalle kirjalliselle elämykselle. Sanottakoon myös, että bloggauksen asiayhteystulkinta on omaani, ei kirjailijan, ei liioin Joen.
