Minä vaadin

Vaadin täydellistä erehtymättömyyttä. Vähempään en tyydy. Pahoitan nanosekunnissa mieleni, revin puoluekirjani, lopetan verojen maksamisen, eroan kirkosta ja käyn lapseni opettajan kotona valittamassa jos Saripetteriä ei ole huomioitu tarpeeksi.

Päivän lehti (ESS 7.9.2013) tarjosi muutaman hermoon osuvan otsikon:

"Miten on mahdollista, että ambulanssi ei löydä puhelinluettelon kartasta löytyvää osoitetta?" (Lukijan sana)

"Katainen selvisi vähin kolhuin". (Himasgate)

Onko todellakin niin, että kanssaihmisiltä on sallittua vaatia täydellisiä suorituksia? Noniinniin, että joiltakin on? Ambulanssikuski, poliitikko, aivokirurgi, poliisi, opettaja, putkimies..... naapurin bilehile, puoliso, työkaveri, vuokratyöntekijä, äiti...

Keneltä sinä odotat täydellisyyttä? Ja millä perusteilla? Oikeesti: millä perusteilla? 

Missä menee raja, keneltä virheettömiä suorituksia voi vaatia ja keneltä ei? Jotenkin tuntuu, että suhteellisuudentaju on tässäkin asiassa hämärtynyt pahemman kerran. Kas kun vaadin itseltänikin täydellisyyttä. Tai siis en tietenkään vaadi (koska se olis ihan hölmöä eikä sitä ainakaan saa myöntää), mutta silti odotan senkaliiperin suoriutumisia erilaisista askareistani. Uusista ja vanhoista.

Missä menee raja, paljonko ja keneltä on lupa odottaa virheettömyyttä?

Sitäpaitsi vaadin on eläin, ei minäminä-teonsana. Lähdenkin tästä mökille laiduntamaan. Ja puuskutan mennessäni. Enkä oikolue tekstiäni saatika mieti yön yli sen sopivuutta someprofiiliini tai siihen, pahoittaako joku mielensä.